Lauri | Ääninovelli

Ääninovelli

Lauri-novelli sai jaetun kolmannen palkinnon Metsällä-kirjoituskilpailussa vuonna 2015. Novelli julkaistiin Maahenki-kustantamon antologiassa. Kuuntele ääninovelli YouTubesta tai Souncloudista tai lue novelli alta kokonaisuudessaan.

Hirven kyljet nousivat kiivaasti ja sieraimista puski kuumaa, hengästynyttä ilmaa, joka pyörteili sen turvan molemmin puolin. Puitten läpi paistava aamuaurinko sytytti hirven karkean karvan kullaksi tummaa metsää vasten.

Se katsoi Veijoa.

Veijo katsoi sitä.

Hän tiesi laskemattakin, että hirvellä oli kuusikolmatta piikkiä kruunussaan. Turvanpäässä pitkä parta ja mustat silmät kuin olisi syvään lampeen katsonut. Pelko niissä pyörteili. Suru. Väsymys.

Hirven keuhkot kohisivat. Vanhoja he olivat molemmat.

Se oli pysähtynyt, kun ei enää jaksanut juosta karkuun. Työnsi jalkoja suoraksi, kaulaa jalommaksi. Veijokin hengitti nenän kautta, rintakehä kohosi aataminomenaan, vaikka olisi mieli tehnyt leukakaupalla haukkoa happea.

Kiväärin piippu nousi. Hirven ja miehen sydämet jyskyttivät yhtä rytmiä.

*

Sinä syksynä Lauri oppi puhumaan. Se istui lattialla, selkä suorana. Ymmärsi varmasti enemmän kuin osasi sanoa ja siksi saattoi isänsä sylissä istuessaan äkkiä kiskaista viiksistä, vetää pieneen nenäänsä kiinni ja takellella tavuja, jotka ymmärsi mahanpohjan kullanhehkuisessa isänrakkaudessa, muttei paljon muuten.

Niin. Siellä on äiti. Äiti laittaa ruokaa. Niin. Ruokaa. Perunoita ja käristystä. Pottuja. Tykkääkö Lauri potuista.

Laurin maailma oli yksittäisiä tavuja ja pieniä osoittavia sormia ja mutrulle kääntyviä alahuulia.

Ti. Ti. Niin. Isi ja äiti. Maistui vieläkin hyvältä sanoina suussa, vaikka pitkään olivat olleet ihan vain Veijo ja Ritva.

*

”Joko se hampaita tekkee?” Veijon serkkupoika kysyi, kun luuli, ettei isä voi muusta puhua kuin lapsestaan.

Aurinko oli kuivattanut lamminrantaan rakennetun penkin päällypuolen. Veijo tunnusteli sitä peukalonkyljellä, raaputti puun nurjaa nukkaa. Välillä muisti tiirailla rantapajun läpi lammelle, josko muoviin puhalletut sorsanpojat saisivat seuraa.

Mossbergin paino tuntui polven päällä. Aurinko lämpimänä niskassa.

Mosse. Veijo hymähti ajatukselle. Sen se jo osasi sanoa. Isi ja Mosse.

”Hyvinki. Kasvaa poika nii, ettei meinaa peräsä pysyä.”

*

Laurilla oli enemmän kysymyksiä kuin maailmassa oli vastauksia.

Mikä? Miksi? Milloin minä? Miksen minä? Mutta miksen? Miksi muut?

Mysteerien ratkominen alkoi ämmällä huulien välissä.

*

Kun Lauri lähti ensimmäiselle luokalle, Veijo kaappasi Ritvan eteisessä syliinsä. Laittoi kädet vaimonsa lantion luille ja raaputti viiksillään Ritvan niskaa. Lauri oli sanonut, että on jo iso poika, mutta palannut autotallilta, puristanut äitinsä jalkaa ja kysynyt, että saako koulun jälkeen olla isin ja äitin pikkupoika.

Aina.

*

Laurilla oli enemmän vastauksia kuin maailmassa oli kysymyksiä.

Miltäs se todistus näyttää? Meinaatko maisteriksi ruveta? Entäs mistäs näin kauniita likkoja löytyy? Kai noin reipas nuori mies menee reserviupseerikouluun?

Maailmanvalloitus alkoi kolmella ämmällä ja kahdella ällällä.

*

Pitkistä heinistä tarttui kastepisaroita Veijon housuihin. Hän asetti jalkansa huolellisesti heinikon läpi, kokeili, oliko saappaan alla maatuvia koivunrunkoja, ja astui sitten koko painollaan. Puut olivat jo riisuneet keltaisensa, ilmassa haisivat valkoiset pilvet ja tuleva talvi. Veijo pysähtyi, nosti jalkansa kannolle ja kuunteli.

Lukemattomista puista lähti hiljainen humina. Tuuli nousi, heilutti yhtäkkiä koivunlatvoja ja kuiski oksien lomassa, laski sitten Veijon viereen ja silitti poskesta. Kiisi kohti syksynsinistä taivasta.

Veijo jatkoi matkaansa ja jätti jälkeensä vain kallelleen kaatunutta heinää, jonka kosteus kimalsi nyt Veijon saappaanvarressa.

Haulikko painoi käsissä. Veijo taittoi piipun auki ja kaivoi patruunat takaisin vyöhönsä. Tänään kotiinviemiset olivat korvien välissä, suupielien keveydessä.

Lähempänä kotia puut olivat vanhoja ystäviä. Kivetkin. Sitten paljaiden oksien välistä pilkahti peltikatto ja märänpunainen yläkerta. Saappaat lonksuivat kovalla maalla, kun Veijo tuli pihapiiriin.

Pihassa oli auto. Sinivalkoiseksi maalattu Saab. Polis siinä luki kyljessä.

Henki tarttui kurkkuun. Veijo harppoi pihan läpi, kolisteli portaat ylös ja repäisi oven auki niin, että porstuan ikkunat helähtivät.

Keittiöstä tuli kahvin tuoksu. Veijo aukaisi oven. Saappaiden rapa rahisi maalattua lattiaa vasten. Univormuun pukeutuneet poliisit nousivat seisomaan Veijon nähdessään, vilkaisivat toisiaan ja pitempi ryki ihmistä kovaan ääneensä. Ritva puristi talouspaperitolloa nyrkissään, ja kun hän katsoi Veijoa, hän ehti sanoa kaiken ennen kuin poliisimies ehti sanoa mitään.

Lauri.

*

Arkun kantoliina poltti vielä Veijon kämmenissä, kun hän tapasi sen ensimmäisen kerran.

Hän puristeli leukojaan yhteen niin kuin olisi murheitaan purrut pienemmäksi, peukalolla pyöritteli hirvikiväärin varmistinta. Riite rapisi jo kannan alla, kun Veijo kiersi ympyröitä metsässä ja kuristi itseään syvemmälle ajatuksiinsa.

Hän tunsi sen. Aisti sen pikemmin kuin näki. Havahtui, että nyt on jokin iso lähellä.

Veijo pysähtyi kuuntelemaan, mutta korvissa kohkaava veri hukutti muut äänet alleen. Tuolla, pitkäsormisten kuusien takana se oli. Hän kyyristyi ja laski jalkansa hitaasti risujen lomaan. Eläimen koko kasvoi takaraivossa niin, että se tuntui auringonkin peittävän ja heitti painavan varjon siihen, missä Veijo seisoi.

Kun Veijo tiirasi kuusikkoon kiväärinsuulla, eläin rymisi pystyyn kuin ukkonen. Veijo ei nähnyt kuin vilaukselta harmaata karvaa ja sitten kuusenlatvat heittivät piiskoina pisarat Veijon päälle, kun eläin ravasi syvemmälle luontoon ja töni metsää mennessään.

Kuusien lomassa heinä oli painunut monen metrin alueelta. Veijo laski karkean kämmenen karkealle heinälle, tunsi hirven makuupaikan lämmön. Hirvi se oli ollut. Sen tunsi karvaana kurkunpäässä.

*

Veijo katseli ikkunasta pihalle, selkä Ritvaan päin. Partaan kasvoi harmaita karvoja kuin kuuraa ikkunanruutuun.

*

Pulukki-Antti ei osannut istua aloilleen, vaan nosteli kantojaan kaatamansa hirven ympäri. Hän oli kiireisen miehen maineessa, ja jotkut seuran miehet sylkivät hampaittensa välistä, kun tulivat haistamaan ruhoa.

”Rapalahti saatana”, yksi mutisi.

Hirvi oli juossut parisataa metriä ja kaatunut sitten. Luoti oli puhkaissut vatsan ja ilmassa kipristeli ulo ja kuolema. Pulukki-Antin koira inisi hirven peräpäässä.

Veijo oli kiiruhtanut paikalle, kun kuuli, että oli saatu kaato. Toivonut, ettei se ollut hirvisonni, jonka hän oli tavannut muutama syksy aiemmin.

Veijo haistoi sen ennen kuin näki muuta kuin turpeen takaa sojottavan korvan. Astui lähemmäs ja sydäntä alkoi kuristaa kuin nyrkillä puristettua.

Tappisarven silmät. Katsoivat johonkin Veijon ohi. Verestä paakkuinen turkki maistui suussa asti, kuin olisi rautanaulan laittanut kielelle. Aurinko kimmelsi puitten läpi, osui johonkin kiiltävään. Veijo kumartui lähemmäs ja huomasi, että niitä oli joka puolella hirven ympärillä ja turkissa: pieniä murusia sinisenkylmää lasia, verirantuisia tuulilasin palasia kuin kylväjän kourasta.

Veijo suoristui, yritti työntää nenäänsä ilmaan kauemmas raskaasta raadosta. Katseli puunlatvoja. Kun katsoi alas, maassa kimalteli vain kastetta puolukanvarvuilla.

*

Serkkupoika istui keittiönpöydän toisella puolella. Ritva oli karannut kodinhoitohuoneeseen, josta kuului kangaspuiden tamppausta.

”Puhuvat seurasa että kannattaisko Veijon pittää pikkuse taukua”, serkku sanoi. Veijo istui samein silmin eikä sanonut mitään. Kiristi pullon auki ja kaasi lasiin. Työnsi pöydän yli serkulleen, joka pudisteli päätään.

”Emmää taija tähä aikaa.”

Keittiön kello ja kangaspuut löivät välillä rytmissä ja välillä ilman.

”Mukkaahannää oot aina tervetullu ja kyllähä sitä ite kukanenki aina välilä ottaa mutta.”

Serkku veti henkeä. Ei saanut sanottua.

”Mitä mää muka siihe ennää voin”, serkku aloitti ja se tuli kovempaa kuin oli tarkoittanut. ”Yhelä o suora linija ampua ja ei silimät pysy suorasa. Sanovat ettei sula ennää kaikki oo kohillaan. Etit isua hirviä ja et muuta suostu ampumaa. Poikia hirvittää su kasa lähtiä. Ja helevetti kylä se minäki kahesti kato olokani yli.”

Serkku työnsi kädet taskuun, katsoi Veijon lasia, kun ei pystynyt miestä katsomaan.

”Aattele muitaki vähä. Sillon Ritvalaki varmaan jo peninkuluma poppanaliinaa.”

*

Lauri olisi osannut jo isoja sanoja. Obligaatio. Optimaatio. Ohjauskorko. Isompia kuin Veijo.

Veijolla oli raskaat kädet, kun hän työnsi oksia edestään. Niskaan tippui vesipisaroita, joita suli harmaasta taivaasta. Jalka luiskahti märän kannon päältä ja saatana lipsahti huulilta, vaikka Veijo ei koskaan muuten kirvannut.

Näillä main se oli. Männyissä oli kolmen metrin korkeudella arpia männynkaarnassa, kun se oli verinahkaa hangannut sarvistaan.

Seurankin hän kirosi. Serkku oli tuonut Ritvalle kilon sisäpaistin, antanut ja sanonut, että tässä. Ei ei, ei tästä mitään. Helvettiin molemmat, serkku ja seura. Paistin Veijo oli syöttänyt naapurin koiralle ja sanonut Ritvalle, että…

Liikettä.

Veijo nosti kiväärin. Tuijasi yhdellä silmällä.

Siinä se oli. Iso ja harmaa kuin ukkospilvi, kun se astui puitten välistä esiin. Veijo veti kiväärin-perää olkapäätä vasten ja tähtäsi tienoon hirvien isää. Hirvi nosti päätä kuin kuuntelemaan, kääntyi sitten Veijoa kohti ja katsoi mustaan piippuun.

Veijo laukaisi. Hirvi katsoi pitkään. Pudisteli sitten päätään niin, että kello heilahti, ja jolkotti pajukkoon.

*

Toisessa kädessä pullo. Toisessa nylkypuukko. Ohimo vasten perunakellarin puuseinää. Välillä koppasi kouralla silmäkuoppaa.

Siitä se lähtee, siitä rintalastan kärjestä. Pieni viilto, niin, että puukolla pääsee. Tästä näin ja lepäsi puukonpään omaa rintalastaa vasten. Siitä se lähtisi.

Talja irtoaa paremmin, kun ruho olisi vielä lämmin. Kaulasta sisään. Se pistäisi vastaan, mutta antaisi kovemmalle myöten. Siitä peräaukkoon, pitkä tasainen veto ulospäin. Raajoista keskiviiltoon. Sitten terällä hitaasti ruhon pintaa, raapia, viiltää irti. Vetää kädellä taljasta taaksepäin.

Lopuksi pää. Pysähtyä hetkeksi katsomaan sitä. Painaa puukko kallon ja atlaksen väliin ja repiä rikki. Nivelsiteet, kurkunpää, selkäydin.

Ritva kävi kellarinportaitten yläpäässä, mutta kiersi kannoillaan keittiöön, kun kuuli, kuinka pullonpohja raapi kivilattiaa.

*

Suu oli nahkaa ja kurkussa tumma sappi.

Veijo puristi sormiaan tärisemästä ja yritti aukaista asekaapin ovea. Olohuoneen ikkunasta näkyi sininen syyskuu, joka oli vaalenemassa valkokultaan.

Viimein avain kääntyi ja Veijo hapuili kiväärin käteen. Kun sitä puristi tarpeeksi kovaa, niin heitti tärisemästä.

Ritva seisoi aamutakissa makuuhuoneen ovella. Veijo nosti niskan heidän väliinsä ja haparoi patruunan taskuunsa.

”Hirvikö se lopulta vie isä ja poja molemat?” Ritva kysyi. Ei ollut oma ääni. Jonkun muun.

Veijo ei vastannut vaan työnsi eteisen oven auki töykeällä olkapäällä. Ritvan sanat pistivät oven läpikin: ”Soli sentää verta ja lihhaa, joka Laurin vei.”

Se odotti häntä aitan takana, katseli metsään. Sarvikruunu ylettyi melkein kurkihirteen asti. Piikit kääntyivät hitaasti, tarkistivat, että Veijo tulee perässä. Kun se lähti juoksemaan, kintut kierittivät aamu-usvaa.

Veijo harppoi perässä, seurasi sitä syvemmälle metsään. Se näkyi vilauksena männyn takaa, sitten sarvenkärki paljaitten koivupuitten välistä. Keuhkoissa poltti ja Veijo pysähtyi yskimään. Kaivoi taskusta kylmän patruunan ja työnsi sen lippaaseen. Latasi. Juoksi hirven perään, vaikka jalat olivat märkää puuta.

Hirvi seisoi keskellä pientä metsäaukeamaa. Aurinko nousi, valui kosteaa kangasta pitkin ja sytytti turkin tuleen. Huuru löi hirven sieraimista.

Se katsoi Veijoa.

Veijo katsoi sitä.

Putosi toiselle polvelle.

Kiväärin piippu nousi. Veijo melkein haistoi ruudin. Suussa tunne kuin olisi rautanaula kielellä.

Puristi etuvedon liipaisimesta ja katsoi niin syvälle hirveen, että syvyys katsoi takaisin.

Yhtäkkiä metsässä virisi tuuli. Se alkoi haavan harvana havinana, huilasi puitten välistä. Silitti pehmeillä sormillaan hirven turkkia ja Veijon harmaita hiuksia. Kiersi ripsissä niin, että silmät alkoivat kiiltää.

Kastepisara tipahti. Veijo päästi sormen liipaisimelta.

”Nähhään, Lauri. Mutta ei pijetä kiirettä.”

Kirjoittaja on oululainen copywriter, jonka novelleja on käännetty saksaksi ja englanniksi ja julkaistu mm. Gummeruksen Novellit 2016 -kokoelmassa. Yhdessä Essi Pulkkisen kanssa hän juontaa Kertojan ääni -podcastiä, jossa puhutaan kirjoittamisesta ja luetaan lyhytproosaa.

Ääninovelli

Kommentoi

*

Muita kirjoituksia