Huussipalleriina | Novelli Oulun murteella

Posted on Categories Uncategorized @fiTags 0
novelli Oulun murre

Huussipalleriina on novelli, jonka kirjoitin Mökillä-kirjoituskilpailuun vuonna 2016. Se on kirjoitettu maailman kauneimmalla murteella, eli Oulun murteella. Voit myös kuunnella novellin Kertojan ääni -podcastin 23. jaksossa Essi Pulkkisen lukemana.

Äiti heilu pihalla taas kirveen kansa. Kymppiuutiset oli onneksi just loppunu ja hiekkatietä menis korkeintaan pari saappia ja Toholopin mopo. Ja Toholoppi ei itekkää sylykeny kirveenvarteen niin sillä ainakaan ei ollu siihe mittää sanomista.

”Heitä jo poisa, huussipalleriina”, huusin ikkunasta. ”Hävettää.”

Äiti säksätti niinku kesäkuun pääskynen.

***

Äiti tippu pikkulikkana huussinreijästä jonku toiselle puolelle. Ihan ei oo selevää, että mite se käytännösä tapahtu: menikö se perse… anteeksi pylly… pylly eellä siitä reijästä vai tippuko sillä reikään jotakin ja se alako sitä kaivamaa, työnsi posken perseen… anteeksi pyllynhiomaan puuhun kiinni ja ko se on maailman liukkainta puuta se per… pyllynhioma mänty niin sillä varmaan lipsahti se toinen käsi millä se yritti ottaa tukia ja se tippu siitä läpi sinne jonku toiselle puolelle. Ja eihä sillä oo mittää väliä että miten päin se sinne tippu ko kirkola kuulutettu tosiasia on kuitenki se että se tippu huussinreijästä ja jos tippuu huussinreijästä niin siinä ei mikkään raati anna pisteitä että muuten aiva hyvä mutta telemarkki jäi puuttumaa ja tasajalaka-alastulo itte asiasa kuulostaa ehkä parraimmalta maholliselta laskeutumiselta jos puhutaan semmosista urheilulajjeista joisa estraatina o huussin tyhjä elämänrinkula.

Sillo ku äiti ei ollu kirvespäällä niin se oli aivan tavallinen mukava täti-ihimine. Sillä saatto jäähä levy päälle ja mää saattoin aivan hyvin laulaa mukana ko se laski piikin vinnyyliin ja sieltä alako tulla, että misä se sun mies on ja miksi sula ei oo miestä. Sitte sillä tuli ovela ilime ja se oli vanahimmiten alakanu kauhiasti kirroilla ja rivvouksia lipsautella. Niinku pahatapasella suomenpystykorvalla sillä alako silimisä kiilua ja sitten se saatto sanua jotaki semmosta ko että kyllä se kyr… kul… mies tekkee hyvvää välliin ja että jos isäs ei ois menny kuolemaa niin köhis tämäki kottero muutaki ku koipalloja. Ei siinä mittää jos ei ollu kettään muita kuulemasa mutta ko niitä kunnan pettereitä ja pinjoja kävi aina välillä meitä kattomasa niin kauheita puhheita tommoset, aikuselta ihimiseltä. Kyllähä ne oli tietenki nähänyt kaikellaista ja kuullu tietenki mutta korvat hohkas kuumaa niin että ko niitten auto kurvas pihatieltä niin piti termosvaattia vääntä pienemmälle ko hikiä pukkas ja äiti hihitteli olohuoneesa. Se oli kans yks semmonen koko eukko. Mutta hyväntahtone se oli. Ei se pahhaa kellekkään tahtonut. Koirille varsinkaan. Niistä se tykkäs.

Ekan kerran ko äiti karkas ni se ei vissiin tajunnu ottaa kirvestä mukkaan. Se lähti vettään vaan tietä alaspäin, siinä tullee Holomeenin talo ensin, niillä on aina ollut komia piha, en tiiä että miten sillä emännällä riittää puhtia sitäki puunata ko sillä on kuitenkin ollut kaikellaista ja se poikakin ja kaikki, että hattua pittää nostaa niille perennoille, niin ja sitten tullee näitä ihan mökkimökkejä jotka jostaki syystä vettää äitiä puoleesa niinku smurvilimpska ampisia. Ne ajjaa isolla autolla josa on vararenkaat takaovesa kiinni, mökkiläiset, eihän niitte nimiä tiiä ko ne on niin koppeita. Kolomanteen kopiaan mökkiin se äiti ekalla kerralla ehti ja ko mää viimein omalta ampiaispäältäni tajusin että äiti oli hotassu johonki niin sillä oli hampaat kiinni siinä kolomannen mökkinaapurin huussinkulumasa. Posket irvesä se louskutti valakoseksi maalattua raakalautaa mutta eihä sillä ollut kymmeniin vuosiin ollut omat hampaat niin siinä kilipailusa nous raakalauta selekiäksi ykköseksi.

***

Isä kuoli hittaasti. Äiti kuoli samalla mutta selevis.

***

Viskarssista äiti tykkäs erityisesti. Se sano että siinä on naisenki kätteen sopiva kahava. Äitin viehtyy kirveshampaasee alako se syksy ko sen piti ekkaa kertaa tehä talaveksi halot. Se sano mulle että pisti tyttö silimät kiinni tästä ei tuu kaunista ja alako hakkaamaan oikian ja vasemman hartian takkaa. Ilima suhisi ja puu kapsahteli. Äiti hakkas kaikki pirulliset olokaistujat varmaan samalla syttöiksi, niin keskittynneesti se pieksi lehtua, koivua, mäntyä – varmaan pari pihilajjaaki pieksi kyynärvarren mittasiksi halakoiksi. Se hakkas kaikki kahtia mikä sattu sormenpäähän, narski kirveenkielellä koivulapit nurinperin niin että niitte kovanpehemiä sisus palijastu ja koko pihapiirisä alako haista koivuarkku, joka tuli unniinki ja pitkän aikaa aina päätä kääntäesä tuoksahti olan takkaa vaikka oli koko päivän ajatellu ihan kaikkia muuta ja sitten sylykipisara kirpos äitin huulensyrjään ja se pyyhki sen hihhaansa, vilikas taivaalle että minkälaisia piliviä sieltä tällä kertaa tullee niskaan, pyöritti hampaita yhteen, työnsi alaleuan pitkäksi ja räpytteli silimiään niinko elokolipri alaluomesa.

***

Näin ne meni järjestyksesä. Joet ja talot.

Oulu. Siika. Pyhä. Kala. Lesti. Veteli.

Holomeeni. Lauritta. Viiksimies. Tyrkkyhuuli. Virtanen. Toholoppi. Kokkolan velijekset.

Horopääki kato muistaa asioita ko niisä o joku järki.

***

Äiti oli ollu nuorena Parriisisa. Asunut jollakin kukkulalla jota se sano monttumarteksi. Se oli ennen ku se oli tavannu isän ja siksi kaisse ei siitä koskaan puhunu sillo, vasta myöhemmin alako avvautummaa että se oli ollu tanssija Parriisisa ja kato minua nytten. Levitti suonisilla käsillä karijalansilimämekkosa helemaa ja nyökkäs niskallaan niinku ois aploteeroja oottanut. Sillä oli ollut ukkoja jonosa, kuule hienoja herroja käsi ojosa ja viiksisä viiksivahhaa. Ne poltti peukalonpaksusta sikkaaria, niitten suusta valu sattiinia ja ploonpuukista hunajaa. Ko siltä kysy että minkälaisia tansseja sinä äiti tanssiit että voisikko näyttää niin ehkä määkin saattasin oppia vaikka en oo käyny Oulua pitemmällä. Palleriina se sano olevasa mutta loppua kohen se alako lisätä käärmeen sihinällä perrään että niillä oli paksut sikkaarit ja paksut sormet ja niitte henki oli  höyryävvää pirunmettä ja kyrpä maistu maailmalta. Mulla poltti tommoset puhheet poskia ja jalakoväliä.

Viskarssiin ihan toen teolla äiti tarttu ekan kerran elokuun kolomas nollanelijä, josakin siinä iltasaunan ja iltauutisten välisä. Tais siinä joku metänlintuki keretä huhuammaa pari kertaa, huuhuu, huuhuu luuluu. Mää virutin tiskejä ja luulin että äiti laskee taas silimiä raanusa mutta se oli vilahtanu ulos ko ommaa silimää räppäytin. Se oli vielä sillo vikkeläkinttunen muori ko sillä huvitti. Sattuin kattomaa keittiön ikkunasta ja huomaamaa ko se veti sielä yökauhtanassaan maantienvartta, hiukset niinku pikkulinnun pesä ja käjesä se naisten kouraan sopiva viskarssi. Se näytti siltä että se kiipiää tuulta vasten, nokka ojosa ja nilikka vaan vilahti männyn taakse. Kipasin perrään. Kuivuuluutu tipahti nurmikolle ja ekat jalakaan tarttuneet kumpparit lonksuvat rinnasa sammaan tahtiin ko ite elämänpumppu, tasasesti kiihtyvään tahtiin ko alakoin mielesä pyörittää että kenet se meinaa halakasta. Virtasella oli kyllä ruma saappi ja Toholopilla rumat puhheet mutta ei se äiti niistä ollut niin piitannu ennenkään. Etelänturisteja oli ollut mökkeillään taas koko kesän ja ne soitti karoakevehkeillään iltapilivet taivaalta. Jos sillä oli napsannu pääsä viimenenki hermo ja se päätti viiä ne kirvesteuraalle, vähän niinku viimesenä palaveluksena kaikille jotka ei tykännyt laulaa ja vaikka tykkäsiväkki niin tekivät sen hilijaa ittekseen vaikka sauna lämmityksesä eikä niin että piti kahen ojan takkaa kuunnella kuumankostiaa mompasaa milijuunatta kertaa. Sitte alako syämen ja kumpparin lonkotuksen lisäksi kuulumaa välillä kumiaa ja välillä narskuvaa kurmotusta. Näkkiin jo mielesä viiksimiehen kolomesa osasa niinku korkiasti koulutetun veriletun. Viimeset kymmenen metriä juoksin niin että jalakapohjia pisteli ja keuhkoisa oli savua. Siellä se oli. Viiksimiehen pihasa äiti seiso kirves korkialla pääsä yläpuolella. Se näytti siltä niinku ois ekkaa kertaa vuosikymmeneen seissy oikiasti pystysä, käjet oli männynmittaset ja se roiskautti hirviällä voimalla kirveksen viiksimiehen pihahuussin kylykeen. Punaseksi maalattu puu pirskahti pieniksi sälleiksi viskarssin alla, äiti veti henkiä ja murjas uuestaan. Viiksimies tuli mirkovooni käessään kattoon terassille, työnsi lapsia, rotankokkoista koiraa ja eukkoaan kappeitten hartioittesa taakse. Sillä oli suu auki mutta ei se saanu mittää ulos. Ei riittäny äänentoisto vissiin. Äiti hakkas kirveellä sen huussin tuhannen pil…palasiksi, nakersi sen ruostumattomalla teräksellä auki niin että lopulta ovikin ratkes kahtia syämenmuotosen aukon kohalta ja kumahti tantereeseen. Siinä me se elokuun kolomas nollanelijä vietettiin: äiti pilikko huussin viskarssilla, viiksimiehellä puski hikiä silimäkuopista ja minä pitkään pallottelin että kehtaisko viiksimiehen eukkua pyytää laittamaan sumpit tulemaan ko kerta näytti ettei tästä ihan heti olla pääsemäsä.

***

Monta huussia se äiti ehti päästää päiviltä. Sitte tuli tulevaisuus ja sisähuussit mökkiläistenki tuppiin ja kaipa siltä äitiltäki palo loppuun se perimmäinen vimma niitä rankasta. Pihallakkaa ei ennää säksättäny ko pääskyset vaan.

Viimesenä äitistä kulu valo läpi. Se hijjoutu hilijalleen ohuemmaksi ja ohuemmaksi niinku keväällä sullaa jää lätäköstä. Äiti makas valakosella petillä ja tuntu että sekin valakonen tullee läpi. Sillä oli sormisa siniset suonet ja ikkunalauvalla jonku muun rehu nahistu kuivakukkaseksi. Mutta ku aurinko valahti verhon takkaa ja jos oikein sirritti silimillä niin kyllä sen ohhuista nilikkasukista tuli palettitossut ja täkistä melekeen tylliä.


Jukka Ahola on oululainen kirjoittaja ja podcast-juontaja. Hän voitti Mökillä-kirjoituskilpailun vuonna 2016 novellilla Poika.

novelli Oulun murre

Kommentoi

*

Muita kirjoituksia