Jäniksen verta | Voittaja, Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston kirjoituskilpailu 2011

NOVELLI: Voittaja, Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston kirjoituskilpailu 2011. Lue novelli alta tai kuuntele se Kertojan ääni -podcastissa.

Karkia käsi hieras karkiaa poskia.

Sumun raskaat partakarvat vetivät ittiään vaaroja myöten. Toivon silimät oli naulautunu eellä kulukevan miehen kantoihin vaikka sen ois pitäny katella oikialle, vasemmalle, oikialle, vasemmalle, aina sinne mihin Reino ei sattunu kattomaan. Ne oli kulukenu pitkän matkan eikä niitten tarttenu ennää puhua.

Toivo siirti haulikon olalta toiselle. Josakin vaiheesa koko mettästyshommasta oli menny vähän maku. Anna jäniksen ellää, vemmelsäären vemmeltää. Helevetti ei se ees muistanu millon oli viimeksi laukassu. Reino varmaan muisti. Se olikin semmonen norsunmuisti koko mies.

Mettä oli kostia. Havupuut ulosti vihiriää sieraimiin. Vihiriää. Vihiriää silimän kantamattomiin. Ei kettään peninkuuluman sätteellä. Ei kettään. Paitti Toivo ja Reino. Ja niitten saappaat ku ne tallas sammaleeseen miehen mentäviä aukkoja, joihin kuulemma saatto ittesä kavottaa. Mutta sammalki nousi ku ukot oli menny ohi. Miehen mentävät aukot kuro ittesä umpeen.

Älä nää tommosia keri koko ajan mielesäs. Pijä silimät metäsä. Älä juokse veitten kansa. Eti ittelles hyvä nainen. Koskas se Toivo tuo kottiin sen kaverin. Tommosia puhheita Toivo oli lähteny pakkoon.

”Kuule, Reino. Ei se yks kerta kenestäkkään tee homua.”

Reinon polovi pysähty puolimatkaan ja leuka käänty hartiaan ja suu aukeni pikkurillin verran ja palleasa tuntu että nyt sanot sille että mehän sovittiin. Sitten Reino pisti polovesa suoraan ja niskalihaksista näki että toinen ainakin oli sanasa mittanen mies.

Kyllä Toivo ties että Reinon ja Marijan suhe oli välillä pinkiällä ku ansalanka. Ei se Reino siitä ollu mittään sanonu tietenkään. Mutta kyllähän sen nyt ihiminen näki silimillään. Tommoset asiat, niitä oli vaikia piilottaa.

Reinolla oli päällään sama Marijan kutoma villapaita jo viijettä päivää. Poskella kasvo senttinen sänki, melekeen parta ja silimäkulumasa oli kirreyttä joka sätteili ripsistä niskaan. Luoja tietää kumpi niistä nyt loppujen lopuksi oli syypää, vaikka eihän sillai sovi ääneen sanua: oliko Marijan sisällä autiomaa vai Reinon Niili kuivannu jo kehtoon. Reino istu kahavihuoneesa, hartiat lysysä. Toivo jutteli niitä näitä, mutta pöyvän toiselta puolelta kurotteli lihavan riijan ja pesemättömän villapaijan haju.

Josakin puitten ja taivaan välisä huuti käki. Ennen ku käki kolome kertaa kukkuu niin kolome kertaa nää mut kiellät. Onko se sitten kieltämistä jos ei puhu mittään ja selekä on tammi, jonka ympäri käjet ei yletä.

Sumuparta laski haituvasa ja ne kasteli Toivon otan. Vettä alako valumaan kulumakarvoihin, poskille, korvien takkaa ne tippu hittaasti ku mahala. Haulikko paino olokapäätä eikä se suostunu asettummaan vaikka Toivo sitä käänteli ja pyöritteli. Ampumavalamiinahan sitä ois pitäny pittää. Reino se oli se totine mettämies joka sai ampua jos huvitti.

Mettäsä kahahti ja puskan takkaa ampas liikkeelle jänis niinku metän ukon salama. Reino nojas kaulasta etteenpäin ja nosti haulikkua valamiina possauttammaa.

Toivo makas naama nuotioon. Liekit oli hilijasia salamoita vaaliaa yötaivasta vasten. Maailman toisella puolella Reino kuivas ittiään. Veti housut jalakaan, sylykäs ja hieras kämmenellään niskaasa. Karvaset sormenselät oli jähämeitä. Niskavillat oli kuumat ku Toivon katkonainen hengitys ennen meijän ajanlaskun alakua.

Reino istu takas nuotion ääreen, kattelemmaan johonkin muualle. Sitten se nous ylös ku ei oikein osannu olla mitenkään päin. Se käveli, astu, puristi kätesä nyrkkiin ja leualla luuskutti ajatuksiaan. Keuhkoista kuulu suhina ku se puuskutti poisa entistä ilimaa. Viimein se tarttu asseeseesa. Sitten se laitto sen pois.

Kilipikonna. Jänis. Hauli. Nuista kolomesta kilipajuoksun voittaja oli selevillä. Reino laski asseesa alas. Jänis oli siirtyny neulansilimästä metän elläinten unohukseen.

Tännään, niinku eilen ja niinku joka jumalan päivä siitä yhestä etteenpäin Reino kävi vaan jänismetällä. Kaipa se rakensi ittiään jokasen elukan sielulla. Metän ukko katto puitten takkaa ja näki ja toivotti jäniksen tervetulleeksi takasi kottiin.

Ainuat kaks ihimistä peninkuuluman sätteellä tuijotti ristiturvan raatua. Niittenki välisä päivänmatka ku toisella on jäykkä niska ja toisella jäniksen verta suonisa.

Kommentoi

*

Muita kirjoituksia