Näin voitat Martti Joenpolven novellikilpailun | Osa III: Tunne yleisösi

Martti Joenpolven kirjoituskilpailu 2016: voittajanovellien arvostelut

Kolmiosaisen juttusarjan viimeinen osa, jossa vuoden 2016 Martti Joenpolven kirjoituskilpailun voittaja arvioi kaikki antologian palkitut novellit.

Sarjan edellisissä osissa esitin, että kirjoituskilpailun voittaakseen täytyy erottua joukosta, olla uskottava ja tuntea yleisönsä. Suosittelen, että luet muut osat ennen tämän viimeisen osan lukemista.

***

Olen 23-vuotias. Retkotan taitettavassa retkituolissa shortseissa ja t-paidassa. On pimeää ja yötaivaan repii kirkas linnunrata. Kahteensataan kilometriin ei ole muuta kuin punaista takamaiden hiekkaa, käärmeitä, pari tusinaa kengurua, minä ja kaksi saksalaista.

Osa tähdistä on niin himmeitä, että ne näkee paremmin jos ei katso suoraan päin. Katse pitää tarkentaa taivaan tummaan kohtaan, jolloin tähden hennon vihreä kajo pääsee kaikumaan silmänpohjaan.

Olen 28-vuotias. Pääkirjaston lehtisalissa haisee hiki. Tilaan uuden kirjastokortin, jotta saan lainattua kaikki saatavilla olevat Martti Joenpolven novellikilpailuista kerätyt Novellit-antologiat. Luemme kaikki palkitut novellit Essin kanssa läpi ja keräämme listaa siitä, millaisilla aiheilla ja tyylikeinoilla tässä kirjoituskilpailussa voi pärjätä.

Tiivistän novellikokoelmat sanalistaksi: arkinen, kertojarakenne, rakenne, konkreettinen, ankkuri, halu, este, ratkaisu, pariskunta, yksinäinen mies, nainen ja raskaus, abortti, kolarin katsominen, latteudet, miehenä olemisen, latteus, liioiteltu, vähätelty, bussikuski, pienet viitteet.


Tunne yleisösi

On helpompaa pärjätä sellaisessa kirjoituskilpailussa, jonka voittaneita tekstejä pääsee lukemaan. Vaikka kilpailujen tuomaristot vaihtelevat, kilpailujen luonne pysyy jotakuinkin samanlaisena. Yksittäisten kilpailujen kohdalla täytyy arvailla, millaista ilmaisua tuomaristo voisi haluta palkita: Romppajärven kyläseuran Voe tokkiisa -kirjoituskilpailussa tuskin pärjää samoilla tempuilla kuin Tampereen yliopiston Vegaanit ilman rajoja -pamflettikilpailussa.

Jos haluat voittaa Martti Joenpolven novellikilpailun, suosittelen lukemaan läpi ainakin pari antologiaa ja kirjaamaan ylös, millä keinoilla novellit ovat päätyneet antologiaan asti. Novellien kautta voit päästä tutustumaan kohdeyleisöösi, kustannustoimittajien ja kirjailijoiden erityislaatuiseen tuomaristoon, joka on yleisönä hyvin erilainen kuin mikään tavallisen kaunokirjallisuuden kohdeyleisö.

Tämän juttusarjan viimeistä osaa varten luin uusimman Novellit 2016 -kokoelman läpi ja keräsin huomioita, joista toivottavasti on apua, kun rakennat voittajanovelliasi seuraavaa kilpailua varten. Mukana on otteita itse novelleista sekä tuomariston luonnehdintoja niistä.

Kansikuva, Novellit 2016 -antologia. Gummerus
Jukka Ahola – Helmi ja Loviisa

Vuoden 2016 sadon perusteella voidaan osoittaa, että on todennäköisempää voittaa novellilla, jossa on 39 vittua kuin yksi lohikäärme. Kahden teini-ikäisen tytön kuolemanralli on kuivakan humoristinen ja räikeän vulgaari. Novelli hakee jännitettä kehys- ja sisäkertomusten välisestä kontrastista, niin tyylillisesti kuin temaattisesti. Tyylilaji on ytimekkään brutaali moderni kansantaru.

Tytöt odottivat katoksen alla.

– Sul on vittu sadetakki, Loviisa sanoi Danielille.

– Tääl vittu sataa, Daniel vastasi.

– Haista sinä tuhkamuna vittu.

– No vittu.

Danielin huuli tuoksui nuuskalle. Helmi katsoi muualle.

– Mee homo himaas, Loviisa sanoi.

– Ime munaa huora.

Daniel kouraisi haarovälistä. Loviisa näytti keskaria Danielin selälle.

”Jukka Aholan Helmi ja Loviisa yltää kerronnallisesti taitavan omaperäiseksi ja asialtaan lähes shokeeraavaksi”, tuomaristo luonnehtii arviossaan.


Iris Backlund – Kaksikymmentä minuuttia

Backlundin nuoren tytön näkökulmasta kerrottu Kaksikymmentä minuuttia voimaantuu suomalaisesta tapa- ja saunakulttuurista. Toiseksi sijoittunut novelli kertoo isoista asioita pienten asioiden kautta. Kerronta on arkista ja sanavalinnat huolellisia.

Novellissa mainitaan vittu vain kerran. Novellin vähäeleinen huumori naurattaa jos on elänyt niin kauan, että lähisuvusta löytyy riitaisa perikunta ja tikattu väliliha.

Kertomus päättyy sanoihin: ja sitten ne erosi. Muita tavallisia lopetuksia: otti uuden ennen kuin edellinen oli kylmennytkään. Niille tuli sitten lapsi, mutta sillä oli suulakihalkio. Tai: syöpä, niin kauniilla tytöllä. Syöpä oli jotenkin erityisen kauheaa kauniille tytölle.

Tuomariston arvio: ”Novelli osoittaa, kuinka hämmentävän paljon saavutetaan, kun osataan kohdistaa arjen ihmissuhteisiin tehokas johtomotiivi ja taidokkaan tekijän kypsä, illuusioton ihmistuntemus, jota ei tyydytä pehmeä lohtu vaan joka hakee kovaa totuutta.”


Hanna Weselius – Suru

Weseliuksen kolmannelle sijalle nostettu Suru on visuaalisista välähdyksistä koottu puolalainen taide-elokuva, jossa on tylppiä tunteita ja kauniita lauseita. Se eroaa kahdesta muusta palkitusta novellista tyyliltään: siinä missä Aholan ja Backlundin novellit ovat riisuttuja, Weseliuksen teksti on sellainen, mitä palkitulta novellilta voisi odottaa.

Novellissa on esimerkiksi kaksi kappaletta, jotka koostuvat sanasta suru, eri tavoin paperille ladottuna.

Valo, jota ajattelen, hän kirjoitti, on vedessä nyt. Se tekee sokaisevia pyörylöitä, jotka liikkuvat veden pinnassa. Silmän muistissa niistä tulee solmuun menevä valoverkko. Kun siirtää katseen paperille, näkee saman negatiivina. En osaa kirjoittaa mistä näen mutta kirjoitan mitä en osaa koska halua muistaa.

”Suru osoittautuu sekin omintakeiseksi omaksi itsekseen, murheellisiinkin arveluihinsa uponneen äidin artistisesti syvälliseksi itseilmaisuksi”, tuomaristo kirjoittaa.


Jukka Ahola – Omena

Aholan, eli minun, toinen novelli kertoo keittiönpöydän alle vierineestä omenasta, joka seuraa pienessä asunnossa elävän pariskunnan elämää. Novellin kolmois-lutz on keksityllä kielellä kirjoitettu dialogi, joka kuvaa omenan kielenoppimista ja ajan kulumista.

Kuten mikä tahansa oikea novellinovelli, myös Omena kertoo abortista – joskin myöhästyneestä sellaista.

”Me tulitsit…” nainen sanoi hiljaa ja kovaa.

”Me, me,” mies keskeytti, ”mä lulsin et ma kaake tsin. Ku sä sanot me sä ratki sintittiäs.”

”Kaake? Ku hettaas väkätel!” Nainen korotti äänensä ja kätensä. Mies työnsi leuan eteen ja kallisti päätä. He tuijottivat toisiaan.

”Omena on koko kisan ehdottomimmin poikkeava novelli, joka onnistuu suuressa ihastuttavuudessaan loppuun saakka”, sanoo tuomaristo.


Susan Heikkinen – Anja ja minä

Muut antologiaan valitut novellit ovat erilaisuudessaan virkistäviä. Ne kuvastavat sitä, että ei ole vain yhtä kultaista avainta, yhtä kaavaa, jota noudattamalla pääsisi tuomariston suosioon.

Niitä on monta.

Heikkisen novelli Anja ja minä on antologian teksteistä lähimpänä spekulatiivista fiktiota, sillä siinä mainitaan satelliittipaikannin ja tekokuu. Pohjoisissa maisemissa patikoivan novellin tyyli on riisuttu, toteava ja maailmaa havannoiva – melkeinpä kirjoittajan itsensä unohtava.

Rakenteeltaan novelli noudattaa kaavaa, jossa lukijalle hitaasti selviää, että kaikki henkilöt ja tapahtumat eivät olekaan sitä, mitä alun perin voisi ajatella. Toisella lukukerralla lukija voi taputtaa käsiään ja näyttää peukkua siihen ilmansuuntaan, jossa kuvittelee Heikkisen sillä hetkellä olevan.

– No, on olemassa ihmisten polkuja ja sitten on olemassa porojen polkuja, hän alkoi selostaa tietäväisesti. – Porojen polut voivat ilmestyä ja kadota tyhjästä. Niin kuin Taika-Jim taikoisi ne kadoksiin

Tiivistelmä tuomariston arviosta: ”Anja ja minä on taitavan pohjoisen salamyhkän täyttämä ja pintansa alla koskettavasti sähisevä.”


Lauri Johannes Kenttä – Papan vene

Kentän Papan veneessä revitään tiiralta pää irti, saarnataan vetten päällä, ruljataan, vintataan, melskataan, nutistetaan, hujakoidaan, kimakoidaan, toppuutellaan, kurautetaan, lussutetaan, lonkotellaan, ponkoillaan, livutellaan – ja ollaan nuoria jätkiä.

Kun tuomaristo palkintopuheissaan rohkaisevasti ihmettelee, että pääkaupunkiseudun ulkopuolellakin riittää virtaa tekstinkäsittelyohjelmaan, ei ole vaikea ymmärtää, mikä Kentän puolimyyttiseen murre-Suomeen porautuvassa nuoruuskuvauksessa viehättää. Sanojen välissä sykkii nuoren vesamattiloirin esittämä laiska elämännälkä, joka on todempaa kuin leijat Helsingin yllä.

Sitten aloin selvittää Tornion suviseuroista, oltiin pöllitty siellä pari punttia punaista mallua, myymälästä, menty liepeen alta sisälle. Tai se Jari, johon oltiin tutustuttu, oli mennyt parin täkäläisen kanssa. Ja rössi se kärysi yöt pitkät, ja sitten päivät me etsittiin tappelukavereita.

Tuomaristo: ”Kentän Perämerälle sijoittuva Papan vene on kuvauksen ällistyttävän varmaotteista ihanuutta soliseva soutukuvaus.”


Juuso Paaso – Nuotio

Kun novelli alkaa ”No niin”, niin voi arvata, ettei kyseessä ole hiljaisuutta lainehtiva tai valolla ja varjolla leikittelevä runopoikanovelli. Paason novelli näyttää, ei selitä. Sen johtomotiivi on nuotio, jonka ympärillä melkein puhutaan asioista.

Jos kirjoittaessasi haluat pakonomaisesti vaihdella verbia, jolla hahmosi puhuvat – lausuvat, virkkovat, tuumivat, lausahtavat – , kokeile vaihteeksi samaa kuin Paaso: ihminen on se eikä hän eikä numeroiden lopussa ole i:tä.

On arkipäivä. Kellon on jotain kaks. Nainen on just herännyt ja juonut kahvia ja hiihtänyt lahden yli.

Näin tuomaristo kuvailee novellia: ”Urbaani, kerronnallisesti mitä hienostuneimmin arvoituksellinen, myytin mittaan kasvava.”


Essi Pulkkinen – Muutto

Pulkkisen –  t.s. (tulevaa sukua) Aholan – novellissa Muutto verbit eivät kongruoi monikon ensimmäisessä persoonassa. Siinä pannaan, tullaan ja eletään passiivis-letargisessa parisuhteessa, jossa kolme sarjaa IKEAn aterimia kertoo miehen siivottomuudesta.

Vuoden 2016 aineiston perusteella on todennäköisempää tulla valituksi antologiaan novellilla, jossa on kyrpä, vittu ja turvaistuin kuin partikkelikiihdytin.

”Mun ei annettu koskaan ajaa, koska porukat pelkäsi, että naarmutan niiden Toyotan”, selität. ”Siksi mä ajoinkin villeinä nuoruusvuosina autojen sijaan misuja.”

Imetään itseemme IKEAn mallihuoneiden harkittua harmoniaa, mut en mieti meille sopivia istuintyynyjä vaan montako niitä misua oli.

”Essi Pulkkisen riisutun minimalistinen Muutto kantaa häätömiehen vääjäämättömyydellä parisuhteen pakonomaisen illuusion yhteiselosta, kun sallittu kuherruksen aika on kulutettu tyhjiin. Novellin kerronta liuottaa raadollisen pidäkkeettä nuorenparin lähinnä banaalin onnenuskon ja heittää lopuksi ontot kuoret kadulle. Novelli onnistuu mainiosti kuvauksellaan ilmaisemaan sen, mitä kirjallisuus ei saakaan suoraan sanoa”, tuomaristo kuvailee.


Alana Saul – Vallasta

Alana Saulin Vallasta on kirjoitettu kuin käännöskirjallisuuden klassikko. Itseään pettävän kertojan ja tarinan kiitettävän pian valaistuvan todellisuuden välinen jännite onneksi luo uskoa kirjoittajan kykyyn luoda muutakin kuin pelkkä juutalaisghetossa kirjoitetun novellin pastissi.

Novelli on tyyliltään antologian kirjallisin. Siinä podetaan, huojennutaan, mylväistään ja vavahdutaan. Kertojan mureneva kulissi onneksi paljastaa myös näkymiä lihaisampaan ihmiseen.

Eräänä päivänä sain vieraan.

Sillä ei varsinaisesti ole väliä, mitä ennen tuota päivää tapahtui, sillä joka tapauksessa olen sitä mieltä, etten muistele vanhoja, enkä edes liiemmin pidä naisista ja haluan olla tästä eteenpäin aina yksin.

Tuomariston arvio: ”Alana Saulin Vallasta tutkailee omintakaisin kuvastoin, kuinka nuorimies antaa vallan itseensä kohdistuville mutta itseään pienemmille sosiaalisille ja psyykkisille paineille ja näyttelee muka tekevänsä siten vapaasti valiten ja ymmärtäväisenä. Novelli yltää osuvaksi ja kliiniseksi allegoriaksi tavasta, jolla ihminen kahlitsee suuren vapautensa pieneen hintaan.”


Minna-Riikka Tuohiniitty – Tasoleikkaus

Tuohiniityn Tasoleikkaus on yksi kokoelman vaikeimmista novelleista. Se sopii erityisesti lukijoille, jotka haluavat tuntea itsensä typeriksi, kun heille viimeinkin paljastuu, mistä novellissa oikeastaan oli kyse.

Sinnittelin kappaleesta toiseen, mihinkään tarttumatta, näennäisen konkretian hämäämänä. Välillä kävin lukemassa ylioppilastodistustani ja soitin äidiltäni kehuja. Loppuun päästyäni myönsin itselleni, että en ymmärrä.

Egoani varjellakseni päätin, että Tasoleikkaus on kuin moderni taideteos, jossa kokemuksen nautinnollisuutta tärkeämpiä ovat sen aiheuttamat tunteet.

Pudotan kiven ja juoksen, suoraan kohti pohjoista, mutta mitä niistä. Ensimmäiset kolmesataa metriä, sen jälkeen nopea käännös koilliseen, neljäkymmentäviisi astetta y-akselista, se on yhtä paljon asteita kuin x-akselista, sillä ajattelemme suorissa kulmissa.

Tiivistetty tuomariston arvio: ”Minna-Riitta Tuohiniityn sisällöltään ja askellukseltaan kerrassaan nautittavan poikkeuksellisesti henkevä Tasoleikkaus… [on] kirjallisesti korkealle viritetty nykysuomalaisen luontosuhteen tutkailu.”


Hanna Weselius – Asiaa roskiskaapista

Weseliuksen toinen novelli Asiaa roskiskaapista päättää novellikokoelman. Siihen tiivistyy Martti Joenpolven kilpailun henki, kultainen avain, jolla tämän genren kilpailuissa pärjätään.

Novellin aihe on roskiskaapin sunnitteluvirheet. Novelli tosin kurottaa myös verhotankojen nipsujen ja kiskojen kolmenlaisten profiilien ongelmiin. Viikon vanhan biojätteentuoksun kevyellä metaforisuudella novelli nousee pelkän banaalin arjen huomioinnin yläpuolelle, itseään ja lukijaansa salaa vihaavaksi novellistiikan taidonnäytteeksi.

Kehikko on pantu standardikeittiötehtaassa kokoon sillä tavalla että sitä ei voi pestä. Pesukelvottomuus johtuu kahdesta asiasta. Ensinnäkään kehikkoa ei ilman vaurioita pysty irrottamaan kiskoiltaan, ja kiskot, kuten sanottu, on pultattu kaapin pohjaan. Jos siis haluaisi puhdistaa kehikon joka puolelta, olisi joko mahduttava kehikon ja kaapin takaseinän väliin tai purettava kaappi.

”Weseliuksen Asiaa roskiskaapista vuorostaan koettelee valloittavasti novellikerronnan lajityyppejä ja tyylilajeja kulkiessaan kirkkaan tyylikkäänä jossakin laatu- ja suunnitteluarvioinnin ja kuluttajan turhautumisilmoituksen välimailla”, tuomaristo sanoo.


Näin voitat Martti Joenpolven novellikilpailun

Voittaminen perustuu kolmeen teesiin: erotu joukosta, ole uskottava ja tunne yleisösi. Toivottavasti tämä juttusarja on antanut sinulle työkaluja ja ideoita siihen, miten sinä voit lähestyä kirjoituskilpailuja tavoitteellisesti.

Vuoden 2016 kilpailussa pärjänneet novellit ovat keskenään hyvin erilaisia. Niistä löytyy suomalaisen kirjallisuuden arkkityyppejä – post partum -pahaa oloa ja tuppivyötä puristavia, jallunhajuisia isähahmoja – mutta kaikkia yhdistävä tekijä on niiden katsantokanta: ne käsittelevät aiheitaan kuin himmeiden tähtien tarkkailijat, suuntaavat katseensa siihen tummaan kohtaan tähden vieressä, jolloin ne näkevät jotain sellaista, joka muuten jäisi huomaamatta.

Kirjoittaja on oululainen copywriter, joka rakastaa voittamista ja vihaa häviämistä.

Epilogi

Olen 28-vuotias. Istun työpöydän ääressä ja tuijotan ruutua. Puhelimen piti soida eilen. Se ei soinut ja se tarkoittaa, että olen hävinnyt J. H. Erkon kirjoituskilpailun. Hävinnyt. Minä.

Puhelin soi.

 


 

Sinua voisivat kiinnostaa myös nämä kirjoitukset >>

J. H. Erkon novellikilpailun voittajateksti vuodelta 2012
Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston kirjoituskilpailun voittajanovelli vuodelta 2010

Martti Joenpolven kirjoituskilpailu 2016: voittajanovellien arvostelut

Kommentoi

*

Muita kirjoituksia