Ylioppilaan puhe | Esimerkki vuodelta 2005

Posted on Categories Uncategorized @fiTags 0
Ylioppilaan puhe

Vuonna 2005 taivas oli sininen, lakki oli valkoinen ja korvat sopivasti kosteat korvalehden takaa. Oulun Lyseon lukion silloinen äidinkielenopettaja Mika Aalto oli pyytänyt minut pitämään ylioppilaan puheen ja nousin tuomiokirkon puhujanpönttöön tavoitteena tiristää ainakin muutama kyynel lyseolaisista ja heidän vanhemmistaan.

Yli kymmenen vuotta myöhemmin kun luin ylioppilaan puheeni uudestaan minultakin meinasi päästä itku. Lähinnä siksi, että olin ilmeisesti ymmärtänyt tehtävänannoksi tykittää puhe täyteen kuluneita kielikuvia ja viiksiuntuvan ohutta nuoruusnostalgiaa. Annan kuitenkin itselleni anteeksi: puhuin tosissani, tarkoitin mitä sanoin ja muistan laskeneeni ainakin kolme kyyneltä yleisön joukosta, joten puhe lienee sopinut tilanteeseen.

Spes patriae et matres et patres et academia, olkoon alla oleva puhe esimerkkinä teille. Menkää ja tehkää kuten minä – mutta paremmin. Ennen kuin pidät oman puheesi, lue vinkit hyvän puheen pitämiseen tai kuuntele ne Kertojan ääni -podcastin puhejaksosta:


Ylioppilaan puhe, Jukka Ahola. Oulun Lyseon lukio, kevät 2005

Hyvä juhlaväki, rehtori sekä opettajat ja erityisesti ylioppilaat,

elämä on sarja vastuksia ja saavutuksia. Saavutuksia ovat niin ylioppilaslakin päähän painaminen, kirjoituksista selviäminen kuin myös se, että juhlat saatiin järjestettyä ajoissa vaikka vielä muutama päivä sitten kaikki tuntui olevan alkutekijöissään: lakkia ei ollut hankittu, puku oli vielä kaupassa ja ikkunoita hangattiin epätoivoisesti puhtaiksi.

Kaiken touhotuksen keskellä on ollut helppo unohtaa, että se todella on nyt tässä: viidakkomaisen peruskoulun jälkeen välilasku Lyseoon on tehty ja matka jatkuu maailmalle. Osa ylioppilaista on jo osallistunut pääsykokeisiin, toiset joutuvat uurastamaan vielä juhlien jälkeenkin. Toiveikkaat suunnitelmat on kuitenkin kaikilla jo laadittu ja tänä aurinkoisena päivänä näyttää siltä, että niillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin onnistua.

Tähän tilanteeseen ei ole kuitenkaan päästy ilman työtä. Ensimmäisenä lukiovuonna Lyseo oli kuin labyrintti, jonne oli helppo eksyä. Kierreportaat tuntuivat johtavan aina eri osaan koulua ja muut oppilaat olivat vain kasvoja väkijoukossa. Vähitellen koulu ja sen tavat tulivat tutuiksi ja ihmisjoukosta löytyivät ne, joita voi kutsua ystäviksi.

Sivistyksen karttumisen myötä ymmärrettiin, ettei ruokalaan kannata jonottaa jos jono on jo valmiiksi puolen kilometrin mittainen. Tai että istumapaikan uusilla kursseilla voi varmistaa myös ilman itsepuolustustaitoja. Lopulta kävi niin, että koulu alkoi tuntua pieneltä ja kun portaat johtivat vääjäämättä samaan paikkaan, oli helppo huomata, että on aika siirtyä eteenpäin.

En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta minulle Lyseo antoi enemmän kuin koskaan olisin osannut odottaa. Koulurakennus itsessään loi hienot puitteet oppimiselle, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, mitä löytyi sen sisältä.

Koulun henkilökunta huolehti siitä, että oppilaat viihtyivät ja opettajat valmistivat meitä tulevaan. He kannustivat väsymättä ja uskoivat mahdollisuuksiimme, joskus hartaammin kuin me itse. Rehtoriamme Pekka Sallista, joka on luotsannut Lyseota vuodesta 1986, voidaan pitkälti kiittää koulumme nykytasosta, josta tänä vuonna valmistuneet ovat oiva esimerkki. Suurin kiitos kuuluukin juuri ylioppilaille. Osaa teistä en tullut tuntemaan, ja osan haluaisin oppia tuntemaan paremmin. Vaikka kukin lähtee nyt omalle suunnalleen, se ei toivottavasti tarkoita sitä, että tiet eroavat, sillä ystäviä on harvoin liikaa.

Vuodet lukiossa olivat ohi nopeammin kuin silmänräpäys. Ne olivat lyhyempiä kuin ylioppilaskirjoitusten piinaavat kuusi tuntia tai iltapäivän viimeinen kaksoistunti. Samalla tavalla aika on kulunut myös vanhemmillamme, jotka ovat tukeneet meitä matkalla tähän päivään. Heidän mielestään ei ole kulunut kauaakaan siitä kun he viimeksi auttoivat laittamaan kengät oikeisiin jalkoihin ja paidan housuihin ja jos he oikein pinnistävät muistiaan niin he muistavat, että eikö se ollut viimeksi tänä aamuna kun he korjasivat taaperonsa solmion suoraan ja sukivat sojottavat hiussuortuvat ojennukseen.

Te olette tukeneet meidän horjuvia ensiaskeleitamme, mutta nyt taitaa viimein olla aika, jolloin meidän on seistävä omilla jaloillamme. Kiitos.

Kirjoittaja on kevään 2005 ylioppilas, joka seisoo yhä omillaan ja on sitä mieltä, että isänmaan toivon titteli ei katso ikää. Gaudeamus igitur, vitales dum sumus!

Ylioppilaan puhe

Kommentoi

*

Muita kirjoituksia